maanantai 23. toukokuuta 2016

Kohtalokas valokuva Prologi/Novelli

Okei. Myönnän olevani laiska. Kouluun piti kirjoittaa novelli, jonka toivoisi itselleen tapahtuvan. Minä kopioin ja muokkasin vanhaa kirjoitustani... Kukapa ei haluaisi keskelle jännittäviä tapahtumia? Olisin antanut Laululinnun prologin, MUTTA olin antanut sen jo opelle, joten ei voi mitään. Toivottavasti muistan vielä tulostaakin tämän.


Kohtalokas valokuva
 


Istun ullakkohuoneen ikkunalaudalla katsellen lumisadetta. Hiutaleet putoilevat maahan keveästi ja tanssahdellen hennosti. Hanki kimaltelee yksinäisten valonsäteiden osuessa siihen. Kaikki on erittäin kaunista, kun räpsyttelen mustia ripsiäni aina vain uudestaan vihreiden silmieni ylitse. Mutta silti olen hieman surumielinen, enkä voi käsittää itsekään miksi. Kaikki on aivan normaalisti, eikä mitään uutta ole tapahtunut. Ei riitoja, ei iloja. Pelkkää normaalia elämää.

Ullakkohuone on tavaroiden peitossa. Siellä on sänky, pöytä ja kirjahylly. Kaikki lakanoiden alla, jotta ne eivät pölyyntyisi. Huoneeni on alemmassa kerroksessa, mutta sen ikkunasta ei näe mitään, ja pidän mietiskelystä ikkunan vieressä. Sen takia olen kiivennyt portaita pitkin ullakolle.

Käännähdän ja huitaisen vahingossa kirjahyllyä kädelläni. Yhtäkkiä jokin putoaa lattialle. Se ei voi olla kirja, koska silloin olisi kuulunut kovempi ääni. Eikä se voi olla paperin palanenkaan, koska ääni olisi ollut silloin hitusen hiljaisempi.

Lattialle on pudonnut valokuva! Mutta mitä se tekee huoneessa, jossa on vain vanhoja tavaroita ja pölyä? Poimin valokuvan käteeni ja jähmetyn. Kuvassa ovat äiti ja isä ja kaksi lasta, jotka näyttivät hieman vanhemmiltani. Samanlaiset hiukset ja silmät. Pojalla korvat hieman höröttävät, mutta tytöllä ne taas myötäilivät ihoa näyttäen hieman keijukaiskorvilta.

Tytön vaaleat hiukset ovat kiharoilla ja ne leijuvat pään ympärillä kuin pilvi. Pojalla on myös pitkät hiukset, tosin ne eivät ole kiharoilla. Ne yltävät pidemmälle kuin tytöllä, yli olkapäiden. Seuraavaksi katson hieman tarkemmin vanhempiani. He näyttävät iloisilta, mutta paljon nuoremmilta kuin nykyään. 15­vuotta nuoremmilta. Ja minä olen 17­vuotta. Ja kuvan lapset ovat ehkä kaksivuotiaita...

Ei, tämä ei ole sitä miltä näyttää, pakottaudun ajattelemaan. Käyn kysymässä suoraan ja saan järkevän vastauksen. Varmaan vain joitain minun lapsuuden kavereistani, joita en ole tavannut pitkään aikaan.

Nousen ylös ja lähden harppomaan portaita pitkin alakertaan pujotettuani kuvan ensin farkkujeni takataskuun. Vedän vielä punaraitaisen villapaitani taskun ylitse tajuamatta sitä itsekään. Totuttu liike, joka on tavallaan refleksimäinen.

Nopea vilkaisu kalenteriin riittää kertomaan äidin työvuoron, kymmenestä kahdeksaantoista. Isä on työreissussa. Vielä nopea katsaus rannekelloon, ja selviää, että pitäisi odottaa kaksi tuntia. Ihan hyvinhän voisin tehdä jotain järkevää, mietin. Menen ensin syömään, ja sitten voisin käydä tekemässä lumityöt.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti