maanantai 23. toukokuuta 2016

Kohtalokas valokuva Prologi/Novelli

Okei. Myönnän olevani laiska. Kouluun piti kirjoittaa novelli, jonka toivoisi itselleen tapahtuvan. Minä kopioin ja muokkasin vanhaa kirjoitustani... Kukapa ei haluaisi keskelle jännittäviä tapahtumia? Olisin antanut Laululinnun prologin, MUTTA olin antanut sen jo opelle, joten ei voi mitään. Toivottavasti muistan vielä tulostaakin tämän.


Kohtalokas valokuva
 


Istun ullakkohuoneen ikkunalaudalla katsellen lumisadetta. Hiutaleet putoilevat maahan keveästi ja tanssahdellen hennosti. Hanki kimaltelee yksinäisten valonsäteiden osuessa siihen. Kaikki on erittäin kaunista, kun räpsyttelen mustia ripsiäni aina vain uudestaan vihreiden silmieni ylitse. Mutta silti olen hieman surumielinen, enkä voi käsittää itsekään miksi. Kaikki on aivan normaalisti, eikä mitään uutta ole tapahtunut. Ei riitoja, ei iloja. Pelkkää normaalia elämää.

Ullakkohuone on tavaroiden peitossa. Siellä on sänky, pöytä ja kirjahylly. Kaikki lakanoiden alla, jotta ne eivät pölyyntyisi. Huoneeni on alemmassa kerroksessa, mutta sen ikkunasta ei näe mitään, ja pidän mietiskelystä ikkunan vieressä. Sen takia olen kiivennyt portaita pitkin ullakolle.

Käännähdän ja huitaisen vahingossa kirjahyllyä kädelläni. Yhtäkkiä jokin putoaa lattialle. Se ei voi olla kirja, koska silloin olisi kuulunut kovempi ääni. Eikä se voi olla paperin palanenkaan, koska ääni olisi ollut silloin hitusen hiljaisempi.

Lattialle on pudonnut valokuva! Mutta mitä se tekee huoneessa, jossa on vain vanhoja tavaroita ja pölyä? Poimin valokuvan käteeni ja jähmetyn. Kuvassa ovat äiti ja isä ja kaksi lasta, jotka näyttivät hieman vanhemmiltani. Samanlaiset hiukset ja silmät. Pojalla korvat hieman höröttävät, mutta tytöllä ne taas myötäilivät ihoa näyttäen hieman keijukaiskorvilta.

Tytön vaaleat hiukset ovat kiharoilla ja ne leijuvat pään ympärillä kuin pilvi. Pojalla on myös pitkät hiukset, tosin ne eivät ole kiharoilla. Ne yltävät pidemmälle kuin tytöllä, yli olkapäiden. Seuraavaksi katson hieman tarkemmin vanhempiani. He näyttävät iloisilta, mutta paljon nuoremmilta kuin nykyään. 15­vuotta nuoremmilta. Ja minä olen 17­vuotta. Ja kuvan lapset ovat ehkä kaksivuotiaita...

Ei, tämä ei ole sitä miltä näyttää, pakottaudun ajattelemaan. Käyn kysymässä suoraan ja saan järkevän vastauksen. Varmaan vain joitain minun lapsuuden kavereistani, joita en ole tavannut pitkään aikaan.

Nousen ylös ja lähden harppomaan portaita pitkin alakertaan pujotettuani kuvan ensin farkkujeni takataskuun. Vedän vielä punaraitaisen villapaitani taskun ylitse tajuamatta sitä itsekään. Totuttu liike, joka on tavallaan refleksimäinen.

Nopea vilkaisu kalenteriin riittää kertomaan äidin työvuoron, kymmenestä kahdeksaantoista. Isä on työreissussa. Vielä nopea katsaus rannekelloon, ja selviää, että pitäisi odottaa kaksi tuntia. Ihan hyvinhän voisin tehdä jotain järkevää, mietin. Menen ensin syömään, ja sitten voisin käydä tekemässä lumityöt.

torstai 10. maaliskuuta 2016

Laululintu / Luku 4.2 / Siiri

“Missä se koko linja järjestetään?” hermoilen ja yritän ängetä laukkuuni kirjoitusvälineitä ja vihkoa. “Mitä sinne pitäisi muka ottaa mukaan?”
“Todennäköisesti itsesi paikalle raahaminen riittää, mutta eivät kirjoitusvälineet tai vihko pahastakaan voi olla”, Kaija tuumaa. “Minä tulen näyttämään samalla, kun käyn asioilla keskustassa. Se on eteläisellä puoliskolla, hieman keskustan jälkeen, ennen salaisia rakennuksia.”
Salaiset rakennukset ovat oikeasti salaisia. Joskus minä ja Aliisa vitsille pohdimme mitä siellä voisi olla. Ehdottelimme toisillemme aina hemmottelusalongeista kidutuskammioihin. Todennäköisesti siellä kuitenkin on vain tutkimuslaboratorioita ja sen takia historian linja pidetään lähellä sitä.
“Ja sinä varmaan tiedät mitä siellä on?” yritän varovasti udella.
“Hyvä yritys”, Kaija hymähtää. “Tulehan nyt, meidän pitää lähteä jo pian jos aiot olla myöhästymättä ensimmäiseltä kerralta”
Lähdemme matkaan ja tapaamme Aliisan keskustassa. Väkijoukko on hieman laantunut, mutta nyt näkyy kaikkialle suuntaavia ihmisiä, jotka ovat suurimmaksi osaksi nuoria ja heidän vanhempiaan ja pikkusisaruksiaan. Joku valittelee kylmää viimaa joka kuulemma välillä kulkee putkiston läpi.
“Ei kai täällä nyt oikeasti noin kylmä ole?” ihmettelen.
“He ovat vain niin tottuneita putkiston lämpöön. Te ette ole vielä niin vanhoja.”
Jatkamme kävelyä keskustan läpi. Kauppoja on yhä harvemmassa paikassa. Omakotitaloja tulee vastaan. Kaupunginjohtajan omakotitalossa on kolme kerrosta. Tuuli on sillä korkeudella jo erittäin voimakas, joten kuka tahansa ei voi saada sellaista taloa. Kaupunginjohtaja ei kuitenkaan asu talossa yksin, vaan sijoittaa muita perheitä sinne, jotka tarvitsevat apua.
Muidenkin tärkeiden ihmisten taloja tulee vastaan, kunnes tulee oikea talorykelmä. Talot ovat kuitenkin siistejä ja vaaleita ja useammassa on kolme kerrosta. Rykelmien takaa voi nähdä putken jatkuvan ja kaukana sen päässä toisen talorykelmän, mutta huomaamattomamman kuin edessä olevan.
“Onko se täällä? Koulu siis. Luulin, että salaiset rakennukset ovat koulun jälkeen, eivät samassa tilassa koulun kanssa”, ihmettelen.
“Periaatteessa koulu on ensimmäisenä”, Kaija hymyilee. “Rakennus oli ennen keskustassa, mutta se siirrettiin tänne. Linja ei ole ollut pariin vuosikymmeneen auki, joten he eivät ole miettineet oppilaita.”
Kaija kävelee ensimmäisen oven luo ja nykäisee. Se on auki, joten luultavasti se on koulun ovi. Ovesta pelmahtaa ulos nuori vaaleatukkainen nainen, joka toivottaa meidät tervetulleiksi. Hän viittoo meidät sisälle ja Kaija häviää, ilmeisesti hän lähti asioilleen.
“Te olette hieman etuajassa, mutta se ei haittaa! Voisimme pitää pikaisen kierroksen koulun tiloissa”, yliaktiivinen nainen ehdottaa. Hän on luultavasti meitä vain muutaman vuoden vanhempi, noin 20-vuotias. Emme ehdi vastata, ennen kuin nainen kiskaisee meidät mukaansa.
“Minä olen Senna, teidän ohjaajanne ja avustajanne. Alakerta on hätäsuoja, jos jotakin tapahtuu. Täällä on kaapeissa hätätarpeita ja jäämme tänne odottamaan, jos jotakin sattuu. Selviäisimme muutaman viikon ja saisimme apua muilta Kaupuneilta. Paitsi…” Senna keskeyttää ja vajoaa muutamaksi sekunniksi mietteihinsä. “Niin, alakerta on siis hätäsuoja. Sen saa lukittua niin ettei edes ilma kierrä.”
Niin, eli tukehtuisimme.
“Ylemmässä kerroksessa on pari luokkaa, tietokoneluokka ja muutama muu huone. Ylin kerros on salainen, sinne ei saa mennä ennen kuin olette tietyssä vaiheessa opintoja”, Senna sanoo. “Muutkin tulivat jo, joten voimmekin mennä heti ylös!”
Senna toivottaa tervetulleiksi kaksi poikaa ja yhden tytön. Senna toteaa jotain tutustumisleikeistä, mutta kuuntelen vain toisella korvalla. Lähdemme heti oven luota lähtevistä portaista ylös. Päädymme talon päädyssä olevaan aulaan. Eteläistä reunaa pitkin jatkuu käytävä, josta pääsee huoneisiin. Koko eteläinen seinä on lasia, mutta vieressä on toinen rakennus.
“Ei järin hyvät näköalat”, Aliisa toteaa.
“Ei kyllä.”
“Kaikki piiriin lattialle!” Senna hihkaisee ikihymy kasvoillaan. Tottelemme.
Aliisa istuu toisella puolellani ja vaaleatukkainen poika toisellani. Hänen vieressään on mustahiuksinen tyttö ja tytön vieressä toinen vaaleatukkainen poika. Hänen vieressään on Senna ja Sennan vieressä on Aliisa.
Senna alkaa kaivamaan tablettiaan esille.
“Ensin kerrotaan hieman itsestämme. Minä olen Senna, teidän avustajanne ja ohjaajanne. Liikun mukananne tunneilla. Olen innokas ja aina valmiina toimintaan.” Sennan siniset silmät kiiltävät. Hän on varmaan odottanut kauan, että pääsee tekemään jotakin tällaista.
“Eli meidän ohjaajamme on vain muutamaa vuotta vanhempi ja paljon lapsellisempi kuin me”, Aliisa kuiskaa korvaani.
“Ja sinä voisitkin jatkaa”, Senna viittoo Aliisalle.
“Olen Aliisa. Tykkään shoppailusta ja nauramisesta. Siiri on paras kaverini”, Aliisa yrittää ohittaa vuoronsa nopeasti.
“Nimeni on Siiri, asun mummoni kanssa. Seuraan hänen jalanjälkiään.”
“Patrik. Minulla on yksi isoveli. Pelaan pelejä. Oli pakko hakea jonnekin.”
“Esme. Vanhemmat odottivat, että olisin jotenkin erikoinen, mutta en ole. Ei ole löytynyt oikein itselle sopivaa alaa.”
“Olen Enne. Olen Patrikin isoveli”, Enne aloittaa. Loput sanat hieman puuroutuvat, kun Enne selittää kaiken pitkän kaavan kautta. Hän näyttää olevan juuri toisenlainen kuin pikkuveljensä, joka tuijottelee ikkunasta ja toivoo ilmeisesti olevansa näkymätön. Enne taas vaikuttaa kaiken keskipisteeltä. Esme on hieman kapinallisen oloinen, mutta sulautuu joukkoon.

tiistai 8. maaliskuuta 2016

Laululintu - 4. luku 1. osa

4. luku / 1. osa / Siiri

“Siiri puhelimeen!” Kaija huutaa alakerrasta.
    Kello on vasta kuusi aamulla. Hipsin alakertaan valkoisessa yöpuvussani ja Kaija ojentaa puhelimen minulle.
    “Tulokset ovat tulleet!” Aliisa hihkaisee. “Pue päällesi ja mennään keskustaan. Ne näkyvät tauluilla kuulemma koko ajan. Kannattaa pukea muuten lämpimästi, putkistossa on jostain syystä pieni viima.”
    Aliisa ei anna minun sanoa mitään vaan sulkee puhelimen. Siinä vaiheessa oikeasti herään ja juoksen takaisin yläkertaan. Meidän talomme on niitä harvoja taloja, joissa on enää yläkerta. Se on ylellisyyttä. Puen päälle eilen ostamani farkut ja Kaijan vanhan hupparin. Sen jälkeen syöksyn keittiöön nappaamaan ravintopillerin. Kaija ei sano mitään, sillä tämä on asia jonka hän ymmärtää. Yllätyksekseni hän nappaa takkinsa ja lähtee mukaani.
    “Kyllä sinä onnistut”, Kaija hymyilee rohkaisevasti, kun kiidämme putkistoa pitkin. Aliisa ei ole odottamassa ymmärrettävästi, vaan on mennyt omalta asuinalueeltaan suoraa putkea poikkeamatta meidän reunallemme. Oikeastaan on ihme asua reunalla muista erillään. Asuinalueita on paljon täällä pohjoisella puoliskolla. Eteläinen puolisko on yhtä hämärä asia meille normaaleille ihmisille, kuin huoltotunnelitkin. Meidän talomme ja yksityinen putkemme on ainoa, josta näkee Metsän.
    Muista Kaupungeista pysytään aina hiljaa. Tiedetään, että Suomessa on viisi Kaupunkia jotka on jaoiteltu joidenkin entisten läänien mukaan. Lapin lääni, Etelä-Suomen lääni, Länsi-Suomen lääni, Itä-Suomen lääni ja meidän kohdallamme ollut Oulun lääni. Sijaitsemme entisestä Oulusta jonkin verran itään, mutta emme osaa itse näyttää paikkaa kartalta. Turvallisuussyistä emme tiedä oikeastaan mitään muista Kaupungeista. Me olemme vain Kaupunki joka sijaitsee Suomessa.
    En mieti kovin paljoa asiaa, kuten eivät muutkaan.
    “Tuolla on Aliisa”, Kaija huomauttaa, koska olen ajatuksissani. Aliisa on keskellä isoa joukkoa, mutta tunnistan hänet.
    Tauluilla välkkyvät lopputekstit. Ennen järjestelmä oli hienompi ja tasa-arvoisempi, mutta nykyään käytännöllisempi. Viiden vuoden välein haetaan linjoille opiskelijoita, jotka ovat käyneet peruskoulunsa loppuun. Linjoille pyritään omien halujen, suositusten ja taitojen mukaan. Jos ei pääse linjalle, jäädään opiskelemaan lisää ja hakemaan parempia suosituksia. Moni ei pääse ensimmäisellä kerralla linjalle, eikä se ole katastrofi. Yhteiskunta pyörii täällä, vaikka kaikki eivät olisi töissä. Elämme periaatteessa jokaisessa Kaupungissa omavaraistaloudessa, raha on vain nimellinen asia. Saamme rahaa aina tietyn määrän, työttömät ja lapset ja vanhukset vähemmän, mitä työssäkäyvä ja aikuinen.
    Linjat ovat kaikki hyödyllisiä, osa hyödyllisempiä kuin muut. Opetellaan muun muassa ravintopillereiden tekoa, hoidetaan sairaita, heitetään kuolleita ulos ja autetaan lapsia syntymään, opiskellaan tutkijoiksi ja niin edelleen. Minä haen tutkijaksi opiskelemaan historiaa. Osan mielestä se on turhaa, mutta todellisuudessa historiaa osaavat ovat välttämättömiä auttamaan muita tutkijoita ratkaisemaan nykymaailman arvoituksia, kuten miten pääsemme ulos Kaupungeista tai miksi ilmasto käyttäytyy, kuin käyttäytyy.
    Video alkaa alusta ja Aliisa huomaa minut. Hän väistelee ihmisiä ja juoksee luokseni.
    “Ehditkö nähdä vielä tuloksia?” kysyn.
    “En, vain hieman lopusta.”
    Vaikenemme, kun video alkaa pyöriä alusta.
    Ensimmäisenä alkutekstit ja ääni taustalla kertovat eri aloista ja yleisesti Kaupungista, sen historiasta ja hieman maailmasta. Seuraavaksi aletaan käydä aakkosjärjestyksessä läpi aloja. Minä ja Aliisa (ja ehkä hieman Kaija) tuijotamme taulua hermostuneina odottaen historian opiskelijoiden kertomista. Aliisa ja minä olemme hakeneet samalle alalle, koska olemme molemmat kiinnostuneita siitä. Välillä kuulemme hihkaisuja, hurrauksia ja onnitteluja ympäriltämme, kun muut saavat tietää omista tuloksistaan.

Historia
Aliisa
Enne
Esmeralda
Patrik
Siiri

Minä ja Aliisa hypimme villiä tanssia, kunnes Kaija rauhoittelee meidät kuuntelemaan vielä loppuun asti.
    “Linjat alkavat tänään tutustumisella kello 12.00 ja päättyvät noin kuudelta”, naisääni toteaa.
    “Mitäh?!” Aliisa yrittää saada suustaan. “Meidän lomahan alkoi vasta viikko sitten! Eivät he voi tehdä näin. Eiväthän Kaija? On kai tälle olemassa jonkinlainen laki tai jotain?”
    “Valitan”, Kaija toteaa. “Oikeastaan he voivat muutella lakeja ja sääntöjä miten haluavat. Ja nyt on poikkeuksellinen tilanne, he tarvitsevat työntekijöitä nopeammin kuin arvelivat alussa.”
    “Mutta miksi? Aliisa nurisee.
    “Heillä tapahtui pieni vahinko.”
    “Ja miten sinä siitä tiedät?” minä kysyn.
    “Kunhan tiedän”, Kaija vastaa.

sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Laululintu - 3. luku

Olen pitänyt hieman taukoa, ja nyt aloittelen uudella innolla. :)

Hildan näkökulma

Kaikella on maksunsa.

“Tyttö on kadonnut. Häntä lähdetään etsimään tänään illalla, jos tekin voisitte töiden jälkeen tulla auttamaan etsinnöissä.”
“Enpä tiedä”, isä toteaa.
“Olisitte niin kilttejä”, mies anelee.
“Me mietimme asiaa.”
“Totta kai. Minun on parasta lähteä”, mies toteaa synkästi. Hänestä näkee, että hän tuntee tämän tyypin ihmiset. Heitä on turha saada liikahtamaankaan kenenkään muun kuin oman perheen takia. Jos edes välillä senkään. Mies kävelee ovesta ulos.
“Mitä on tapahtunut?” utelen isältä. Isä heittää minulle päivän lehden, josta on ympyröity sivulla oleva muita pienempi uutinen.

9-vuotias tyttö kadonnut
Eilen viimeksi nähty Emilia Kotikonnun tilalta on kadonnut. Tänään järjestetään etsinnät töiden loputtua Metsään. Tapaus ei ole ensimmäinen, eikä takuulla viimeinen. Kuvio on jo tuttu. Viranomaiset kehottavat vartioimaan lapsia ja auttamaan hädässä olevia.
Emilia on 9-vuotias. Hänellä on vaaleat hiukset ja käsi murtunut. Tapauksesta epäillään susia, joita on nähty muutamien tilojen luona. Muita merkkejä susista ei ole. Kansalaisia kehotetaan varovaisuuteen.

“Tuskinpa häntä enää tullaan näkemään. Lehden sanoin: “Kuvio on tuttu.”, Lauri sanoo ilmestyen ovesta.
“Et olisi niin julma”, äiti moittii.
“Etkö omaa sisartasi enää muista?”
“Lauri!” isä ärähtää.
Anna ilmestyy ovesta samaan aikaan, kun muut häviävät. Sanaakaan sanomatta otamme puuroa ja istumme hitaasti syömään. Tänään meillä on vapaata aikaa, enkä tiedä mitä tehdä. Anna ja minä emme ikinä ole olleet läheisiä, mutta tämä alkaa olla kaiken huippu. Emme ole puhuneet muutamaan päivään ja välttelemme toisiamme.
Syön puuroni nopeasti loppuun ja lähden huoneeseemme. En tiedä mitä sanoa Annalle. En tiedä onko hän pilannut hiukseni vai ei, tai ylipäätään en tiedä ovatko hiukseni pilalla. Punainen on pysynyt hiuksissani. Ei suurentunut, eikä pienentynyt. Otan kirjani esille ja jatkan sen lukemista.
“Minä en tehnyt sitä”, Anna sanoo ovensuusta.
“Tehnyt mitä?”
“Värjännyt sinun hiuksiasi. Halusin vain auttaa, jottei äiti huutaisi sinulle. Ja samalla tajusin jotain. Olet ehkä oikeassa minun ja vanhempiemme suhteen. Olen pahoillani”, Anna sanoo.
“Et sinä voi sille mitään. En olisi saanut huutaa sinulle. Isän ja äidin vikahan se oikeasti on.”
“Mutta minä saan sinut aina ongelmiin.”
“Silti.”
Anna lähtee ulos kavereidensa kanssa ja minä jään lukemaan. Ehkä tämä on merkki paremmasta tulevasta.

“Tänään minä olin Saanan kanssa ulkona. Kohtasimme muutaman kiusanhengen koulusta. He yrittivät härnätä minua ja Saanaa, mutta Saana oli kuin viilipytty. Olen kateellinen hänelle. Onneksi minulla on hänen kaltaisensa paras kaveri.”



Olisipa minullakin edes yksi kaveri.

maanantai 18. tammikuuta 2016

Kuolemanpelko

Tyttö punasilmäinen
Pelkää kuolemaa
Hieman huimapäinen
Kuolemaa välttää saa

Hän heräsi uudelleen
Taas samaan aamuun
Antautumatta pelolleen

Vierelläin mun

perjantai 15. tammikuuta 2016

Metsän häät (novelli)

Olen joskus kirjoittanut tätä musiikin kanssa, mutta valitettavasti en yhtään kappaletta muista. Ensimmäisen kerran olen julkaissut tämän goSupemodelissa ehkä kaksi tai kolme vuotta sitten.

METSÄN HÄÄT
Metsä elää. Siellä kaikuu musiikki ja linnut lentävät. Musiikki on sanatonta ja vie jokaisen mennessään. Eräskin tyttö on lähtenyt tanssahtelevin askelin kävelemään syvemmälle metsään. Puut roikottavat oksiaan ja tunnelma on mitä ihanin. Musiikki on hieman haikea ja saa kyyneleet silmiin. Suru on ikävöintiä ja vieroittaa jokaisen elämästä. Elämäkin on karua eikä sitä saa vähätellä tai se vie hautaan. Tyttö kumartelee puille ja antaa perhosten laskeutua kämmenilleen. Metsän taikuus muuttaa mekon polvipituiseksi ja olkaimettomaksi. Se on lumenvalkoinen ja kukkaisvyö köyttää sen tytön vartalon ylle.

Tyttö tanssii paljain jaloin. Tytön ajatukset ovat sumeita, hän ei tiedä edes onko hän iloinen vai surullinen. Metsässä ei voi ajatella. Kyyhkysparvi lentää pään ylitse ja ne lentävät takaisin muuttaen tytön nutturan lettikampaukseksi. Kaarnanruskeat hiukset väistävät nurmenvihreiden silmien edestä. Ne kunnioittavat näköä eivätkä tahdo haitata sitä, kun katse vaeltelee hämärtyvässä valossa.

***

Poika astelee saappaat jalassa metsässä. Musiikki on viekoittelevaa ja väkevää, väkevämpää kuin viina. Muurahaiset kipittävät pitkin maata ja kävelevät kenkien ylitse kadottaen ne. Polvien likatahrat katoavat ja paita muuttuu uudemmaksi. Kirkkansiniset silmät ovat uteliaat, kun kettu kävelee vastaan ja sen valkoinen hännänpää koskettaa housuja muuttaen housut pitkiksi ja niidenkin värin valkoiseksi. Paidan väri on muuttunut samaksi. Vaalea tukka muuttuu siistimmäksi kun tuulenvire käy ilmassa putsaten kaiken tieltään.

Matka jatkuu yhä edemmäs.

***

Lintujen laulu alkaa jo hiljentyä ja luonnon luoma musiikki käy vahvempana, kunnes sekin on enää taustahälyä kaiken muun rinnalla. Tuulenvire taikoo esille punaisen maton ja maton toisessa päässä on pöytä. Pöytä kannattelee päällään herkkuja ja juomia. Kaikki on kuvioitu ja väritetty luonnon mukaan. Keksit muistuttavat perhosia, rouheet kakun päällä tuovat mieleen ketunhännän ja juoma muistuttaa väriltään auringonvaloa.

Tyttö on tulossa maton toiseen päähän eikä edes katso ympärilleen. Hän leikittelee perhosten kanssa ja tupsahtaa matolle seisomaan. Hänen edessään seisoo poika, joka pitää kädessään kukkakimppua. Kukat ovat kirkkaimmissa väreissä mitä tyttö on ikinä nähnyt. Mustia ja tulipunaisia ruusuja sekä vihreitä ja keltaisia orvokkeja ja muita kukkia. Tyttö niiaa pojan ojentaessa kukat hänelle ja he lähtevät kävelemään kohti pöytää. Musiikki sanelee kävelyn hitaaksi ja tasaiseksi. Kumpikaan ei katso toisiaan. Tytön hiuksiin ilmestyy häähuntu ja pojan kaulaan rusetti.

Pöytä houkuttelee syömään, muttei kumpikaan - tyttö tai poika - saa katsetta irti toisistaan. Tilannetta ei tunnu voivan kesyttää, se elää omaa elämäänsä välittämättä ihmisten määräyksistä tai antamatta ihmisille edes valtaa. Luonto on päättänyt tämän kaiken.

"Luonto on tämän tehnyt, eikä luonto anna periksi." Pojan sanat kiertävät metsää. "Joten... tuletko vaimokseni?"

"Tulen."

Ja siitäkös vasta juhlat alkavat.

keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Mietteitä Laululinnusta 13.1.2016

"Tavoite kirjoittaa tammi- ja helmikuussa Laululintua ainakin sivulle 50. Tuntuu, etten osaa kirjoittaa sitä ollenkaan. Prologista henkilökohtaisesti tykkään, mutta muuten tarina etenee liian nopeasti ja siinä ei ole sitä sujuvaa vuoropuhelua, mistä pidin Ellin ja Saanan välillä. Pitää varmaan kertoa menneisyydestä, jotta saan kirjoittaa Saanasta ja Ellistä. Mä vaan tykkään paljon niiden ystävyydestä. Mun pitää vaan ystävystyttää Anna ja Hilda keskenään. Hilda sanoikin, ettei ole Annan vika miksei Hilda tykkää hänestä, vaan heidän äitinsä. Siiri ja Aliisa olivat kamalan jäykkiä toisessa luvussa, pitää muokata sitä. Mä en halua tavoitella nyt vuoden kirjoitustyyliä tuolla, vaan saada sen kivan sujuvaksi, jotta lukijan olisi ennemmin ilo lukea sitä ja nauttia. Nyt tuntuu vaan kamalan kaukaiselta sellainen, kun lukee 1. ja 2. lukua."

Tältä kuulostan kohtuullisen toiveikkaana. :D

Elina

//Kopioitu toisesta keskustelusta
//Osaako joku neuvoa, miten saan tämän valkoisen taustavärin pois tekstin taustalta?